Simolaiseen maanviljelijäperheeseen syntyi heinäkuussa 1945 tyttö, joka sai
nimekseen Aini. Lapsia syntyi puolentoista vuoden välein, joten Aini oli lopulta 8-
lapsisen sisarussarjan keskimmäisiä.
Lapsuuden ympäristö oli peräpohjalaiskylä, jossa talot sijaitsevat lähekkäin, pihapiirit
kiinni toisissaan ja viljelysmaat niiden ympärillä. Lähellä virtasivat joki ja koski ja
muutaman sadan metrin päässä lainehti Perämeri.
Aini Sutinen kirjoittaa liikuntaharrastuksistaan:
Lapsuuden leikit olivat liikunnallisia eloisalle tytölle. Erityisen mieleinen minulle oli
paukkulauta. Kuta paksumpi lankku ja mitä suurempi pölkky laudan alla, sitä
hurjemmat lennot sai. Lautaa hypättiin kahdestaan, mutta neljästään pelattiin
nelimaalia. Kesäisin leikittiin ja uitiin jokirannassa. Pienemmistä piti pitää huolta
virtaavan joen uomassa. Vaaralliseksi uinti kävi silloin, kun joessa uitettiin tukkeja.
Paksujen tukkien seassa uinti oli kielletty, mutta joskushan sitäkin piti kokeilla.
Pöllien seassa sukelleltiin ja puiden päällä ratsastettiin virtaa alaspäin.
Talvisin aika kului kelkkamäessä jokitörmässä. Sinne pojat tekivät hyppyreitä, joten
vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti. Sukset olivat aluksi isän tekemät kuten kelkatkin.
Olin ehkä kaksitoista, kun sain sälesukset. Ne olivat veljeni vanhat, jotka isä oli
paikannut.
Hiihtoharrastuksen perusta
Kouluaikana hiihto oli huvia ja hyötyä. Kansakouluun oli matkaa kaksi kilometriä.
Sulan maan aikana kouluun käveltiin ja talvella hiihdettiin. Meidän kylältä kulki iso
porukka kouluun, joten poikien poraama latu pysyi auki. Poraamiseksi kutsuttiin
ladun tekemistä umpihankeen.
Huvia hiihto oli läheisellä mäellä, jonne kerääntyi viikonloppuisin paljon lapsia. Siellä
oli eritasoisia mäkiä ja pojilla tietysti hyppyreitä. Kerran siellä sattui minulle haaveri,
kun laskin kovaa vauhtia mutkamäkeä enkä huomannut ajoissa tyttöä, joka oli
kaatunut. Ajoin päälle, jolloin tytön takki repeytyi ja hänen suksensa meni poikki.
Suksen isä paikkasi, ja onneksi meihin lapsiin ei sattunut pahemmin.
Meillä oli myös poikien tekemä 3-4 kilometrin hiihtolenkki. Koko lapsiporukka hiihti,
toiset enemmän kuten minä ja toiset vähemmän.
Isompana keväinen ilomme olivat hiihtoretket meren jäällä. Eväät taskussa
saatoimme viettää merellä koko kirkkaan päivän. Säleet vain lentelivät, kun vapaalla
tyylillä suihkimme puupohjasuksilla kohti kirkasta aurinkoa. Suunnistaminen takaisin
saattoi joskus olla yllättävän haasteellista.
Elämä ei ollut pelkkää leikkiä maalaistalossa, sillä työtä oli kaikenikäisille.
Kasvimaapalstan saimme jokainen hoidettavaksi jo aika varhain. Ansiotyöhön menin
ensimmäisen kerran 12-vuotiaana. Hoidin kesällä pikkulasta vuorotellen sisareni
kanssa. Kuusitoistavuotiaana pääsin uiton lajittelutyömaalle meren rantaan. Työtä
tehtiin kahdessa vuorossa. Veden päällä olevilla silloilla seisottiin ja siirreltiin puita
kekseillä eteenpäin uomissaan. Silloin sain rahaa ja ostin itselleni hyvän pyörän ja
kellon.
Oppikouluun menin Kemiin. Ensin pyörällä kuusi kilometriä asemalle, siitä
lättähatulla puoli tuntia Kemiin ja vielä kilometrin verran kävelyä tyttölyseolle.
Pakkasta oli joskus jopa 40 astetta. Jos asteita oli 44, emme menneet kouluun.
Urheilija, ei voimistelija
Kansakoulussa voimistelutunnit olivat enimmäkseen leikkejä ja pelejä. Usein oltiin
ulkona. Oppikoulussa voimistelunopettaja Hilkka Kankkunen pani meidät
varsahyppykuurille. Voimistelupuku päälle ja jonoon, diagonaalina salin nurkasta
toiseen. Se oli minusta vastenmielistä, samoin kuin pukkihyppely ja puomilla kävely.
Sain voimistelusta todistukseen seitsemän, mutta urheilusta yhdeksän. Silloin
annettiin eri numerot kummassakin, ja viikkotunteja oli ainakin kolme.
Koulun jälkeen lähdin Helsinkiin opiskelemaan. Siellä liikunta oli pelkkää kävelyä.
Bussia ja ratikkaa en käyttänyt juuri ollenkaan. Taka-Töölöstä Lastenlinnalta kävelin Käpylään kämpille.
Jumppa imaisee
Jumppaamaan ryhdyin vasta nuoren perheemme muutettua Kuopioon. Kahden
lapsen äiti lähti vuonna 1973 ystävän yllyttämänä läheisen koulun jumppatunnille.
Koulu oli silloinen Snellmaninkoulu Kirkkokadulla. Kerran viikossa kävin jumpassa,
ihan perusjumppaa. Alkulämmittely oli usein haara-perus-hyppelyä.
Seuran nimestä minulla ei ollut aluksi mitään tietoa, mutta tutustuttuani muutamiin
mielenkiintoisiin ihmisiin sitouduin tähän seuraan, Reippaan Naisvoimistelijoihin.
Näiden aktiivisten naisten pyynnöstä aloin parin vuoden kuluttua ohjata
satujumppaa, kun vielä oma tyttäreni oli sen ikäinen.
Jumppatunneista alkoi tulla minulle tärkeitä jo senkin vuoksi, että uutena
kuopiolaisena ja kotiäitinä minulla oli vähän kodin ulkopuolisia kontakteja. Minua
pyydettiin seuran johtokuntaan vuonna 1976. Sihteerinä toimin 1980-94. Seuran
asioiden hoitaminen hyvässä seurassa toi elämään monenlaista sisältöä sen lisäksi,
että olin mennyt jo ansiotyöhön päiväkotiin. Siihen aikaan sihteeri järjesti kaikki
naisten tunnit ja varapuheenjohtaja lasten tunnit. Kouluvuorojen varaaminen,
jäsenmaksujen kerääminen ja ennen kaikkea ohjaajien haaliminen oli usein työlästä.
Naisten tunteja seuralla oli vain 5-7 viikossa, mutta äkilliset muutokset kuten
sijaisten hankkiminen sairastuneiden tilalle toivat omat haasteensa. Toisinaan
jouduin myös kantamaan kasettisoitinta koululta toiselle, koska seuralla oli vain
muutama soitin.
Jumppatunnit muuttuivat vuosien varrella ajan trendien mukaisesti. Soittimia saatiin
lisää ja jäsenmaksut ruvettiin maksamaan pankkisiirtoina. Aloin käydä saleilla
aiempaa useammin, kaksi-kolme kertaa viikossa erilaisilla tunneilla. Muistan, kun
ensimmäistä kertaa mentiin tunnilla ”sivulle, ristiin, sivulle, kädet ylös”, niin jalat
eivät meinanneet ehtiä ja osata mennä eivätkä kädet tienneet oikeaa ja vasenta.
Mikä ilo, kun jumppataidot kehittyivät harjoittelun myötä!
Bailatinoa ja himohiihtoa
Kuntojumppa on ollut minulle vuosikaudet tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on
päästä ulos ja hiihtämään. Tuhat kilometriä on mennyt rikki monena vuonna (toim.
huom. HUH!). Täällä Kuopiossa hiihdän mieluiten Pilpan majalle, koska reitillä on
mukavasti mäkiä ja metsää. Kevättalvella Kallaveden jääladut kutsuvat, samoin Ylläs.
Jumpassa musiikin mukaan liikkuminen, bailatino ja lavis ovat suosikkejani.
Venyttely-, kehonhuolto- ja Pilates-tunneilla käyn viikoittain.
Kavereiden innoittamana olen mennyt jopa jumppaajien esiintymisryhmään.
Aikuisille kuntovoimistelutasoisille naisille on suunniteltu ohjelmia kansainvälisiin
Gymnaestradoihin.
Pidän tärkeinä myös sosiaalisia suhteita. On kiva tavata samanhenkisiä kavereita
tunneilla ja toisinaan myös tuntien jälkeen. Ystävyyttä ja yhdessäoloa jatketaan nyt
Uskollisuuden Killassa. Olen tätä nykyä sen emännistössä. Kotonakin kehonhuolto
kuuluu rutiineihin. Eläkkeelle jäätyäni nautin rauhallisista aamuista venytellen ja
kehoa uuteen päivään herätellen.
toim. Kaija Kervinen 17.1.2019
