Synnyin Iisalmessa vuonna 1932 ja siellä kävin myös kouluni. Olin vanhempieni ainoa lapsi ja
kotini oli omakotitalo Kirkkopuiston varrella. Puisto oli luonnontilassa voikukkineen sekä
juolavehnineen ja välillä siellä rouskutti ruohoa lammas tai lehmä.
Aivan kotini vieressä puistossa oli pieni mäennyppylä,jota kutsuttiin Kukkulaksi. Lähitaloissa oli paljon lapsia ja tämän Kukkulan ympärillä pyörittiin. Siltä Kukkulalta minäkin sitten ihan
pikkutyttönä kelkalla mäkeä laskien ensimmäisen ”vauhdin hurman” sain kokea.
Kukkulan viereen oli tallautunut kenttä, johon kesäiltoina kokoonnuimme pelaamaan nelimaalia.
Kun talvisota syttyi, tälle paikalle kaivettiin sirpalesuoja ja nyt siinä on Iisalmen ortodoksinen
kirkko.
Seinäpallosta tasapainoa
Parasta minusta oli seinäpallon pelaaminen sekä ulkona että sisällä. Pelikaverini oli naapurin
samanikäinen tyttö. Pelasimme usein jyrkkien kivirappusten muutaman neliön kokoisella
ylätasanteella. Seinäpallossa heitettiin pallo seinään samalla kun pyörähdeltiin ja tehtiin
pelisääntöjen mukaiset temput. Nykyisin tämä tuntuu vaaralliselta, mutta me emme onneksi
pudonneet kertaakaan pelatessamme…ja tasapainotaito kehittyi!
Koulun voimistelutunnit piinaa
Kansakoulun aloitin 1.9.1939, toisen maailmasodan syttymispäivänä. Kaikki lukukaudet
kansakoulussa olivat lyhyitä ja epäsäännöllisiä sodan takia.
Oppikoulun aloitin vuonna 1943. Melkein kaikesta oli puute, opettajistakin – sijaisia oli opettajina paljon. Voimistelimme koulun hienossa voimistelusalissa mekko päällä ja avojaloin. Opettaja löi tamburiinia ja me tytöt marssimme tahdissa ympäri salia. Välillä tehtiin joitakin voimisteluliikkeitä.
Jos niitä ei osannut tehdä opettajan mielen mukaan, sai kuulla käskyn: ”Tyttö-tollukka, mene
takariviin!”. Pukuhuoneessa oli suihku, mutta siitä tuli vain jääkylmää vettä. Niinpä sitten hikisinä istuimme päivän muut oppitunnit. Urheilutunneilla käytiin kävellen kääntymässä Kirkonkylän kansakoululla.
Pesäpalloa korkokengissä
Lukioluokilla pelasimme syksyisin pesäpalloa koulun hiekkapihalla. Meillä tytöillä ei ollut
minkäänlaisia urheiluvaatteita, eikä me niistä paljon välitettykään. Me juosta kipsuttelimme helmat hulmuten korkeakantaisissa kengissä pallon perässä ja poikia seisoi koulun seinän vierellä nauraa virnistelemässä!
Vapaa-aikoina kävin kavereitten kanssa usein hiihtämässä Iisalmen Paloisvuorella ja kesäisin
melkein joka päivä uimme Paloisjärven Laukkusaareen.
Kevättalvella vuonna1952 ennen penkinpainajaisia oli sitten viimeinen voimistelutunti. Päätin
lujasti: ei koskaan enää voimistelua!
Sijaisope hiihtää kuutamolla
Kun sotienjälkeiset suuret ikäluokat alkoivat tulla kouluikään, tuli opettajista kova pula. Niinpä
minäkin lähdin ylioppilasvuoden syksyllä sijaisopettajaksi Pielaveden Heinämäkeen. Opetin
kolmatta luokkaa. Kyllä ne muut aineet menivät, mutta kun piti opettaa myös useamman luokan tyttöjen liikuntaa!
Maalaislapset tulivat kouluun hiihtämällä, joten sitä lajia tuli heille tarpeeksi jo pakosta. Syksyllä ja keväällä oltiin pihalla, hypättiin narua, pelattiin palloa, oltiin piilosta ja hippasta. Mutta talvella piti keksiä jotain sisäliikuntaa luokkatiloihin, salia ei ollut. Lastentarhaopettajatätini antoi neuvoja leikkeihin.
Vapaa-aikana kylällä tapasin samanikäisiä nuoria. Tytöt niiasivat opettajalle, mutta naurattaa, kun muistan, että vähällä oli, etten itsekin niiannut. Koululaisen asemasta oli niin vähän aikaa. Sinä talvena hiihdimme jatkuvasti. Etenkin kun eräs poika rupesi käymään koululla ja pyysi hiihtämään. Mukavaksi muistoksi on jäänyt hiihtäminen pakkasyönä kuutamolla. Opettaja-vuodesta tuli hauska, mutta seuraavana syksynä lähdin Helsinkiin opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Seuraavat vuodet olivat hyötyliikunnan vuosia. Me oppilaat kiersimme Helsingin sairaaloissa oppimassa erilaisten sairauksien hoitoa, jolloin pitkätkin välimatkat käveltiin eri kohteisiin. Myös oppilaiden harjoittelu sairaaloiden osastoilla oli usein fyysisesti hyvinkin raskasta.
Voimisteleminen onkin kivaa!
Valmistuin sairaanhoitajaksi ja avioiduin. Kun 1960-luvun alkupuolella hoidin esikoistamme,
huomasin, että venyttely helpottaa, jos hartiat väsyvät. ”Mitäs jos menisin voimistelemaan”, tuli ensimmäisen kerran tällöin mieleen. Kuitenkin vasta vuonna 1969 muutettuamme Kuopioon rohkenin lähteä kokeilemaan voimistelua. Heti ensimmäisellä kerralla huomasin, että tämähän on kivaa! Tulen toisenkin kerran ja kolmannen… ja näin on jatkunut edelleen. Päätin parikymppisenä, että ei koskaan enää voimistelua. Nyt pitkästi yli 80-vuotiaana käyn edelleen 2-3 kertaa viikossa ympäri vuoden voimistelemassa. Kiitän siitä Kuopion Reippaan Voimistelijoiden mukavia ohjaajia ja kivoja voimistelukavereita.
