Kuopion Reippaan Voimistelijat

 

Etta Hytönen

Hyvinkääläisperheen isä oli sodassa, kun Etta eli oikeammin Hertta syntyi
marraskuussa 1941. Viideltä Hyvinkään-vuodelta liikuntamuistot ovat valokuvia:
pieni tinttara yltää hädin tuskin ison potkurin kädensijoihin. Isosisko on vallannut
pienemmän potkurin.

Seuraavalta kotipaikalta, Kokkolasta, Etalla on jo omia muistoja harrastuksista. Etta
sai sedältään maalaissuutarin tekemät kiiltävänmustat monot, joihin kiinnitettiin
nurmekset. Kuusivuotiaana hän jo kulki yksin kilometrin matkan luistinradalle.
Hiihtämässä Etta kävi isossa mäessä Kunnarinkalliolla. Pohjalaista isottelua: kun hän
vuosikymmeniä myöhemmin halusi näyttää mäen lapsilleen, hän ei tahtonut löytää
koko mäkeä!

Kuusivuotiaana Etta aloitti myös voimisteluharrastuksen. Hän kävi ystävänsä kanssa
koululla Kokkolan Veikkojen voimistelutunnilla. Voimistelupuku piti olla, sen äiti teki
Etan omasta vihreä-harmaaruudullisesta kesämekosta.

Luistelua ja voimistelua, ei balettia eikä piruetteja

Etan isä oli osuuskauppamies, jonka työ vei perheen Mikkeliin vuonna 1950. Siellä
Etta kävi kansakoulua ja koko oppikoulun. Voimistelu oli Etalle mieleistä ja hän löysi
heti Mikkelin Naisvoimistelijat. Eräs ystävä kävi balettitunnilla, ja sinne olisi Ettakin
kovasti halunnut, mutta vanhempien mielestä balettiharrastukseen ei ollut varaa.
Voimistelutunneilla harjoiteltiin monenlaisia ohjelmia. Vuonna -56 Etta oli mukana
jopa SVUL:n Suurkisoissa Helsingissä. Aktiivinen tyttö harrasti myös partiota.
Mikkelin Muurahaisissa hän kävi kaikki asteet tontuista vartiojohtajaksi.
Talvisin Etta luisteli luistelemasta päästyään. Hän sai ensimmäiset oikeat luistimet,
pyöreäkärkiset hokkarit. Hippasta luisteltiin lapsiporukalla lähes joka ilta.
-Olin hyvä ja nopea luistelija, hän myöntää. Luistinten kotiinkantajaksi ilmaantui
toinen nopea luistelija. Poika joutui kuitenkin luopumaan tehtävästä, kun 13-vuotias
Etta sai tietää pojan olevan niin vanha kuin 15-vuotias!

Etta joutui miettimään luisteluvalintaansa: kilpailuvietti houkutteli pikaluisteluun,
mutta kaunoluistelukin viehätti. Jälkimmäinen vei voiton. Valmennustakin saatiin
voimistelunopettajalta. Etta ja toinen tyttö olivat porukan parhaat ja jakoivat
vuorotellen koulu- ja piirimestaruuksia. Vaativampiin kilpailuihin Etta ei lähtenyt,
sillä pää ei kestänyt piruetteja.

Pyörähtelyjä hän kuitenkin jatkoi. Etta kävi lukioaikoinaan tanssimassa joka lauantai Urheiluhallilla eli Urpiksella.

Pyrkiäkö jumpalle vai ei

”Hertta on hilpeä luonnoltaan, aikoo jumpalle lukemaan. Mutta jos pystyyn nousee
tie, niin farmaseutin ura silloin voiton vie.”

Näin runoiltiin Etasta penkkarijuhlissa, ja näin myös kävi. Ystävän isä oli saanut
apteekin Puumalasta ja houkutteli ylioppilas Etan harjoittelijaksi, eikä tämä sitten
edes hakenut jumpalle.

-Siihen olen tosi tyytyväinen, sillä voimistelu jäi rakkaaksi harrastukseksi eikä työksi.

Pienestä alusta kansainvälisille kentille

Kaksivuotista apteekkiharjoittelua seurasivat nopeassa tahdissa naimisiinmeno,
opiskelu Helsingin yliopistossa, valmistuminen farmaseutiksi, esikoisen syntymä ja
muutto miehen työn takia Kuopioon vuonna -64. Miehen työ vaati matkustamista,
tuttuja ei ketään, kotona pieni lapsi, työ apteekissa – ei helppo yhtälö.

Vuokraemäntä vinkkasi kuitenkin Reippaan Naisvoimistelijoista ja lupautui
vahtimaan lasta, niin että Etta pääsi vastapäiseen taloon voimistelutunnille kerran
viikossa. Heti ensimmäisen tunnin jälkeen ohjaaja pyysi Ettaa seuran valioryhmään.
Ryhmä esitti ohjelmiaan monenlaisissa pippaloissa ja kilpailuissa. Vuosien myötä
kokemuslistaan kertyi myös useat Suurkisat ja Gymnaestradat.

Ohjaaja ja kiltaäiti

70-luvulla Etta alkoi ohjata itsekin, ensin tyttöjä ja sitten naisten kuntovoimistelua.
Seuran ohjaajana hän jatkoi pari vuosikymmentä. Melkoinen urakka, kun lasketaan
tuntien valmistelu kotona, ohjaus itse tunnilla, virikkeiden haku kursseilta kesäisin!
Ohjausta tuntemattomalle Etta valaisee aikaa vievää valmistelua: ohjeet kirjataan
musiikkiin sanoilla ja tikku-ukoilla!

Perinteisen naisvoimistelun rinnalle tuli 70-luvulta alkaen monenlaisia virtauksia,
jytäjumppaa, aerobikkiä, jazz-tanssia ja nyttemmin venyttelyjä, bailatinoa jne. Etalle
kaikkein läheisintä on kuitenkin ollut ja on edelleen perinteisestä suomalaisesta
naisvoimistelusta kehittynyt tanssillinen voimistelu tanvo.

-Siinä yhdistyy rytmi, notkeus, kauneus, Etta määrittelee. Hän tietää kuitenkin, että
laji ei ole pitkään aikaan ollut enää ”kaiken kansan” laji. Aerobikki sitä oli, ja musiikin
pauhuun tunnille oli suorastaan jonoja pyrkimässä.

Itse jumpan lisäksi Etta on toiminut seuran hallinnossa eri rooleissa. Uskollisuuden
Killassa hän on toiminut viisitoista vuotta, joista kolmetoista puheenjohtajana eli
kiltaäitinä. Hän on myös ohjannut Killan omaa jumppaa ja ohjaa sitä edelleen.
Etta itse pitää Killan vilkastumista suurimpana työnään seurassa.

Kuukausikokouksien osallistujamäärä on kasvanut hänen aikanaan selvästi. Nyt läsnä
on yleensä kolmisenkymmentä kiltalaista.

Yli puoli vuosisataa Reippaan Voimistelijoiden tunneilla

Etta tykkää musiikista, liikkumisesta, varsinkin pareittain liikkumisesta.
-Mutta kun tanssiparia ei ole, hän harmittelee. Etta on miehensä omaishoitaja ja käy
tanvon lisäksi niillä seuran tunneilla, joille pääsee. Hän myös hiihtää ja käy
avannossa.

-Ei ole koskaan vaikea lähteä liikkumaan, on vaikea olla lähtemättä.
70 vuoden voimisteluharrastus näkyy, sen ovat nuoremmatkin jumppatunnilla
huomanneet…

Liikunnanilon lisäksi voimisteluharrastus on tuonut ikuisia ystäviä. Vanhimmat heistä
70 vuoden takaa Kokkolan Veikkojen voimistelutunnilta.

No vielä se, että miksi Etta eikä Hertta? Etta paljastaa yksinkertaisen selityksen:
lukion lopulla ystävän kanssa päätettiin lyhentää nimet. Marjosta tuli Jo ja Hertasta
Etta.

8.1.2019 Kaija Kervinen